Edullisen majapaikan ja kyydin etsintää

12 Hei


Bussista ulos astuttuamme riensi bussikuskimme avustamaan meitä. Hän neuvoi meidät aluksi kaupungin ainoalle pankkiautomaatille ja myöhemmin vielä kohti ainoata hotellia, jonka nimen tunsimme etukäteen. Itse hotellin tiesimme olevan meidän budjetillemme liian hintava, mutta olimme kuulleet, että sen ulkopuolella seisoskeleville eksyneille reppureissaajille on tultu tarjoamaan huomattavasti hotellin hintatasoa halvempia majapaikkoja paikallisten ihmisten omista kodeista ja se vaihtoehto kuulosti meistä hyvältä.

Ihmisten tuijottaessa kuljimme pitkin pääkatua kohti hotellia. Saimme osaksemme paljon ystävällisiä ”Tervetuloa!” – huutoja ja valtaosa kaupungin asukkaista tuntui aidosti ilahtuneen harvinaisten muukalaisten saapumisesta. Pienen kävelymatkan päästä löysimme myös etsimämme hotellin, Vanimo Beach Hotel, edustalle, laskimme rinkkamme maahan ja aloimme odotella. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, eikä kukaan uskaltanut tulla puhelemaan meille. Hetken odottelun jälkeen otimmekin ohjat omiin käsiimme ja kysyimme neuvoa eräältä meille ystävällisesti hymyilleeltä kauppiaalta.

Hän olikin hyvin valmis avustamaan meitä, mutta kääntyi aivan aluksi edessä olleen hotellin puoleen. Totesimme sen olevan meidän budjetillemme liian kallis, mutta lyhyen turvamiesten kanssa käymämme keskustelun jälkeen saivat he yhdessä meidät vakuuttuneiksi, että hintaa kannattaa ainakin kysyä. Hotellin vastaanottoaulaan saavuttuamme totuus kuitenkin valkeni: ”Halvin huoneemme on 300 Kinaa” (100 euroa). Kysyimmekin heti perään lupaa saada telttailla heidän pihamaallaan, mutta se ei heille sopinut. Sattumalta hotellin omistaja saapui kuitenkin paikalle ja alkoi neuvotella meille parempaa hintaa. Hän kertoi, että olisi valmis antamaan hyvän hinnan, mutta ennen lisätietoja tahtoisi näyttää itse huoneen.

Ajattelimme, että eipä siitä katsomisesta haittaa ole ja niinpä lähdimme kohti yläkerrassa sijainnutta yhden hengen huonetta. Huone oli pinnallisin puolin paljon parempi kuin mitä olimme etsineet ja niinpä ei ollut vaikeuksia todeta sen kelpaavan meille vallan mainiosti. Uudelleen neuvoteltu hinta oli kuitenkin edelleen liian suuri, mutta ymmärrettyään tämän johtaja oli valmis antamaan vielä viimeisen tarjouksensa: ”yhteishinta 100 kinaa (30 euroa)”. Vaikka hinta oli edelleenkin korkea, oli se kuitenkin hyväksyttävissä ja niinpä otimme tarjouksen lopulta vastaan.

Seuraavat 3 yötä majoituimmekin Vanimo Beach Hotellissa, nauttien jäähdytyslaitteesta, televisiosta sekä hyvästä suihkusta. Parin päivän jälkeen huoneen jakaminen esittelyvaiheessa vielä tiedostamatta jääneen rottaperheen kanssa alkoi kuitenkin kyllästyttää ja viimeisenä yönä ilmastointilaitteen hajottua ja TV-aparaattimme jumituttua jollekin höpöhöpö-kanavalle, olimme lopullisesti valmiita vaihtamaan paikkaa. Olimme toki suunnitelleet paikan vaihtamista muutenkin, mutta todennäköisesti ilman näitä viimeksi mainittuja epämiellyttävyystekijöitä olisimme viipyneet vielä yhden yön kauemmin.

Seuraavaksi kohteeksi olimme nimittäin suunnitelleet matkaa Vanimon eteläpuolella sijainneeseen Amanabin kylään. Edellispäivinä tekemiemme tutkimustöiden avulla olimme oppineet sen olevan todennäköisesti läheisin paikka, jossa voisimme nähdä eristyksissä eläviä heimoja. Sinne kulkemisen ei myöskään pitänyt tuottaa ongelmia, sillä alueen suuntaan kulkee päivittäin lukuisia puurekkoja sekä tukkifirman autoja, joiden kyydissä matkaaminen molempiin suuntiin onnistuisi kohtuullisin kustannuksin. Loppupätkän joutuisimme toki kävelemään viidakkopolkuja pitkin, mutta kuulemma reitti oli helppo, turvallinen ja apua olisi varmasti tarjolla, joten kaikki kuulosti hyvin ideaaliselta.

Meidän mukaamme Amanabin kyytiä etsimään lähti myös hotellimme turvamies, johon Mikko oli edellispäivänä tutustunut. Ilman hänen apuaan, olisi kyydin hankkiminen voinutkin olla melkoinen ongelma, nimittäin aikatauluja kulkuneuvoista ei ole ja kaikki informaatio hankitaan puhumalla. Niinpä tämä mukanamme kulkenut turvamies kertoi tilanteestamme jokaiselle kaupungin keskustassa tapaamalleen ystävälle ja tiedusteli tietäisivätkö he mitään seuraavista etelään suuntaavista kulkuneuvoista. Osa ystävistä lähti viemään viestiä eteenpäin ja noin puolen tunnin jälkeen koko kylä varmasti tiesikin minne olimme matkalla.

Reippaan parin tunnin odottelun jälkeen oli kuitenkin aika todeta, ettei Amanabiin matkalla olleita ajoneuvoja ollut kyseisenä päivänä saatavilla. Olimme nimittäin sattumalta valinneet matkapäiväksemme yhden harvoista paikallisista pyhäpäivistä, kuningattaren syntymäpäivän, jolloin kaupungin muutenkin hidas elämä käytännössä pysähtyi. Onneksemme meitä auttamassa ollut turvamies, Felix, lupautui ottamaan meidät vieraiksi kotiinsa ja kertoi samalla, että yrittäisimme huomenna uudelleen. Niinpä nostimme rinkat selkään ja lähdimme kävelemään kohti hänen kotiaan.

Matka määränpäähämme olikin sitten pitkä. Tunnin marssimisen jälkeen ”varttitunnin” kävelymatkaksi väitetty reitti alkoi jo koetella hermojamme. Väsyneinä raskaista kantamuksistamme sekä polttavasta auringonpaisteesta emme voineetkaan kuin pysäyttää matkanteon hetkeksi. Onneksi samalla hetkellä ohitsemme ajoi rekka, joka oli suuntaamassa Amanabiin. Hetken keskustelun jälkeen kuljettaja vieläpä suostui ottamaan meidät kyytiin, käytyään ensin keskustassa hoitamassa firmansa asioita. Hän lupasi noutaa meidät myöhemmin suoraan Felixin kotoa ja niinpä tämän kuultuamme saimme kerättyä jälleen itsemme ja lähdimme jatkamaan matkaa.

Yhteensä lähes puolitoistatuntiseksi venyneen vaelluksen päätteeksi saavuimme vihdoin määränpäähämme Vanimon esikaupunkialueella sijainneeseen kylään nimeltä Transmittre. Samalla meille selvisi, ettei Felixin kotikaan ollut mikään kaupunkiasunto vaan itse asiassa koko asuinalue sijaitsi viidakon keskellä ja viimeiset kävelytiet olivat vain kapeita polkuja. Alueesta voitaisiin toki myös käyttää nimitystä ”slummi”, mutta meille paikka näytti vain hyvin alkeelliselta kylältä.

Istuuduttuamme alas hökkelimme edustalle alkoi tila edestämme täyttyä paikallisista. Tuntui kuin koko kylä olisi saapunut katsomaan ja kummastelemaan meitä. Ystävällisiä tervehdyksiä satoi joka puolelta ja kaikki tuntuivat hymyilevän. Omakin mieliala kohentui samassa, kun vain katsoimme ihmisten reaktioita. Nyt vaan pitäisi odottaa, että puurekka saapuu noutamaan meidät.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: